Kirjoitettu kesällä 2007.

Millan alkutaipaleet



Mäkin aion kertoa teille vähän siitä, kuinka mun elämä oikein on alkanut... Kuvassa mä oon vielä ihan pieni, suunnilleen kolmen kuukauden ikäinen. Ihan ensimmäisistä elinkuukausistani en oikein muista mitään muuta kuin sen, että me oltiin mun emon ja mun sisarusten kanssa ihan nelistään. Sitten meidät otettiin kadulta talteen, ja me päästiin paikkaan jossa sai ruokaa ja oli pehmeitä nukkupaikkoja. Ihmiset oli vähän pelottavia, ja sitäpaitsi mun emo oli sanonut, ettei kaikki ihmiset oo kilttejä kissoille, ja niitä kannattaa vähän varoa.

Koko sen ajan, eli yli puoli vuotta, kun me oltiin kotihoidossa, meistä oli ilmoitus kotia etsivissä kissoissa. Mutta ei kukaan oikein kiinnostunut meistä, kun kotia etsiviä kissoja on niiiin paljon, ja me ollaan mun sisarusten kanssa ainakin kuvissa aika tavallisen näkösiä. Sellaiset vähän erikoisemmat, niinkun vaikka kilpparikuvioiset kuten Vieno, tuntui saavan kodin paljon helpommin...
Sitten yksi keväinen päivä meidät kaikki sisarukset laitettiin kuljetuskoppeihin ja me lähettiin matkalle. Ja se kesti vaikka kuinka kauan, ja meitä pelotti. Viimein me päästiin perille uuteen paikkaan; meidät oli tuotu Suomeen, jotta meille löytyisi helpommin uusi koti.

Ei mennyt kauaakaan kun mua tuli kattomaan toi mun uus mami. Siinä vaiheessa meitä pelotti vähän kaikki, kun ei me oikein tiedetty mitä ihmettä noi ihmiset meistä haluaa. Toukokuussa mut pyydystettiin taas kuljetuskoppiin, ja tällä kertaa ihan yksin! Mua pelotti ja suretti, koska mä jouduin eroon mun sisaruksista, ja mä olin hurisevassa jutussa ihan kahdestaan ihan uuden ihmisen kanssa. Me oltiin siinä hurisevassa jutussa jonkun aikaa, ja sitten me noustiin pois, ja mentiin humisevalla jutulla tosi korkeelle. Nyt mä jo tiedän, että me ollaan ihan seitsemännessä kerroksessa asti, ja se on tosi korkeella. Ikkunasta kun katsoo, niin melkein huippaa. Mut sillon mua melkein huippas pelosta, koska kaikki oli niin uutta.

Se mikä uudessa kodissa oli kaikista parasta, oli Vieno. Siellä oli ihan uus, mutta ihan mahottoman ystävällinen kissakaveri mua vastassa. Aluks mä sähisin sillekin vähän, koska olin ihan vaan varmuuden vuoks päättäny sähistä vähän kaikelle, kun oli niin pelottavaa. Mun uus mami sulki mut eri huoneeseen ekaksi yöksi, ettei me vaan tapeltais Vienon kanssa. Mutta mäpä en halunnu olla yksin, ja raivasin tieni pois sieltä huoneesta. Eikä me mitään tapeltu, mä menin saunaan nukkumaan ja Vieno nukku mamin kanssa, niinkun se aina tekee. Sauna on vieläkin yks mun lempparipaikoista. Siellä saa olla ihan rauhassa.

Heti ensimmäisen viikon aikana Vienosta tuli mun Ystävä. Tässä kuvassa me ollaan tunnettu Vienon kanssa vasta kuusi päivää.



Vienon ansiosta kaikki tuntuu aina paljon helpommalta. Vieno esitteli mulle uutta kotia, ja kaikki parhaat paikat täällä. Ja noi kaksjalkaset rääkijät. Vieno kutsuu niitä paisteiksi, ja mami papukaijoiksi. Mä en oikein tiedä kumpaa mä uskoisin, joten mä kutsun niitä ihan vaan kaksjalkasiks rääkijöiks, kun sitähän ne on. Mä tajusin heti kuukauden sisällä etten mä niitä kiinni saa, siinä on sen verran hyvät verkot laitettu meidän kissojen ja niiden väliin. Mutta niitä on silti kiva katella välillä. Vieno on vähän hassumpi, mä vähän luulen että se ei vieläkään oikein usko, ettei se saa niitä ikinä masuunsa.

Mamille en oo pystynyt kertomaan ihan kaikkea mun elämästä ennen kun tulin sen luokse, mutta se arvailee, että joku ihminen on joskus tehnyt mulle jotain pahaa, koska pelkään nimenomaan ihmisiä ja käsiä niin paljon. Koska ihmiset on tosiaan musta vähän pelottavia, mä en aluks antanu mun uuden mamin edes silittää mua. Mutta onneksi se on aika rauhallinen tapaus, eikä pakottanu mua mihinkään. Mä oon saanu ihan rauhassa tutustua tähän kotiin ja mamiin. Ja oon saanu ottaa kontaktia just silloin kun musta itestäni tuntuu siltä.  Nyt mä oon asunu täällä kohta vuoden, ja nyt mami saa jo silittää mua ihan kunnolla. Ja mä tykkään nukkua sen isossa nukkupaikassa sen ja Vienon kanssa. Siitä mä en vieläkään tykkää, jos joku yrittää nostaa mua. Silloin mä kyllä menen vähän kauemmaks hetkeksi aikaa. Mutta en mä silloinkaan enää saa mitään pelkokohtausta, se on vaan mun mielestä pikkusen epämiellyttävää, jos ei oo ihan täysin tilanne omassa tassussa. Mutta mä tykkään silityksistä niin paljon, että mä vähän luulen että joku päivä mä vielä kipuan mamin syliin, enkä lähekkään ihan heti pois. Niin että se silittäis mua oikein kauan.

Mä oon myös kuullut että mun sisarukset on saanu oman kodin. Ne pääsi yhdessä uuteen kotiin, ja se on tosi kiva juttu, koska siellä niiden uudessa kodissa ei välttämättä ole tuollaista kissaa kun Vieno, joka auttaa siinä ettei enää pelota niin paljon. Nyt elämä hymyilee, ja kevätkin on parhaimmillaan! Mä niin rakastan sitä kun saa makoilla masu kohti kattoa aurinkoläikässä, ja ihan vaan nauttia.

Nauttikaa kaikki muutkin keväästä ja kesästä!