Kirjoitettu kesällä 2007.


Vienon alkutaipaleet

Mun olis tarkotus tässä kertoa teille vähän mun elämän ekasta puolesta vuodesta.
Ihan ekaks laitan tähän kuvan, missä mä oon ihan pikkunen.

489050.jpg

Hähää, enkö ookkin söpö veijari!

Pikkusella mä meinaan että about kaks kuukautta, tossa vaiheessa mä olin Tallinnassa kotihoidossa mun siskon kanssa. Meidät oli noukittu talteen kadulta, ja aikamoinen tuuri kävikin että noukittiin. Nimittäin elämä siellä kadulla ei varmasti oo mitään hiirileluilla leikkimistä. Ainakaan talvella kun on kylmä ja lunta. Oon kattonu talvisin ikkunasta ulos kun sataa lunta, ja oon miettiny että onpa mukavaa kun saa olla sisällä. Ja kävin mä parvekkeellakin yhtenä tosi kylmänä pakkaspäivänä. Äiskä avas partsin oven ja mä olin menossa sinne ilosta pomppien, koska mä rrrakastan mun parveketta. Mut sit ku pääsin ovelle niin sieltä tuli ihan hirvee kylmä vastaan, niin et mä pysähdyin niille sijoilleni. Kyl mä sit kävin siellä, koska mä oon niin rohkea kisu, mutta en mä siellä kyllä kauaa ollu. Ja silloinkin mä mietin että onpa kiva kun saa olla sisällä, ja vaan välillä piipahtaa ulkona parvekkeella.

507533.jpg

Mutta mun piti kertoa mun pentuajasta...
Kun mä olin kolme kuukautta vanha, mut ja mun sisko laitettiin samaan kuljetuskoppaan, ja se oli aika pelottavaa. Ei siis se, että mä jouduin siskon kanssa samaan koppaan, vaan se, että meitä lähdettiin viemään jonnekin. Mut onneks sisko oli siinä mun kaverina, ja onneks mä oon tosi rohkea kisu, niin mä pidin sitä vähän niinku seikkailuna. Me mentiin kuulemma sellasen ison veden, meren, yli, mutta enhän mä tietenkään mitään sellasesta tajunnu, ku olin vaan siellä kopassa. Vähän se meno oli kyllä heiluvaa... se johtuu kuulemma meren alloista. Sitten ku se keinunta loppu, niin siellä olikin mua ja siskoa vastassa meidän uudet äiskät. Mut laitettiin ihan omaan koppaan, ja mun uus äiskä ja sen ystävä lähti mun kanssa taas matkustamaan. Mua vähän suretti, koska mun sisko ei enää tullu mun kanssa, ja sit mun oli pakko vähän maukua matkalla... vaikka oonkin tosi rohkea kisu.

Sit kun me päästiin perille, niin siellä oli vastassa jotain ihan kamalaa. Iso Musta Mörkö. Äiskän äiskän koira oli äiskällä hoidossa, ja se nuuhki mua sen julmetun isolla kuonolla kuljetuskopan kaltereiden välistä. Mutta koska mä oon tosi rohkea kisu, niin mä tutkin koko talon siltikin, ja ei se Iso Musta Mörkö ollutkaan yhtään pelottava. Oikeestaan se olikin aika nössö. Äiskä sanoo että se on maailman kiltein koira, mut mun mielestä se on vaan nössö. Sit kun mä tajusin ettei se tee mulle mitään, niin mä aloin riehua. Mä leikin ja juoksin ku mikäkin, ja mulla oli hauskaa. Ja se koira vaan makas sohvalla ja katteli mua kulmiensa alta. Ja mä voin vaikka vannoa että se pyöritteli mun menolle silmiään. Mutta mäpä pyörittelin silmiäni sille! Täytyy olla vähän hölmö, jos koko aikansa kuluttaa vaan sohvalla makaamiseen, vaikka voi juosta ja leikkiä ympäri taloa. Aina välillä mä nään Isoa Mörköä vieläkin, ja musta on hauska kiusata sitä. Nyt kun mä tiedän ettei se ookaan paha, niin mä joskus ihan kiusallani leikin sen hännällä tai tassulla. Ja arvaas mitä se tekee sillon? No, se vaan makaa sohvalla. Huoh.

490813.jpg

Sit kun Iso Mörkö lähti kotiinsa, mä huomasin paistit. Joo, luit ihan oikein, täällä on yks kokonainen huone varattu mun paisteille! Siinä vaan on sellanen tosi typerä systeemi siinä mun ja paistien välissä, siitä ei mahdu ees tassu. Mä oon yrittäny kovasti miettiä miten siitä pääsee läpi, mutta en mä vielä oo keksiny. Mutta joku päivä mä sen keksin, aivan varmasti. Mä olin vähän suunnitellu et tutkin sitä systeemiä sillon, kun äiskä on poissa kotoa, mutta äiskäpä onkin ovela ja laittaa aina sen huoneen oven kiinni kun lähtee pois. Meillä oli vähän aikaa sitten hoidossa yks kissa, joka osas avata ovet, ja siinäpä onkin sellanen taito mikä munkin täytyy oppia. Äiskä ja Milla vaan nauraa mulle, ne sanoo tietävänsä etten mä koskaan pääse niihin mun paisteihin käsiks. Ja musta tuntuu että ne paistitkin välillä nauraa mulle. Mut mä en välitä, koska mun uskoni on vankka; mä näytän niille kaikille vielä joku päivä.

490815.jpg

Kun mä olin asustellu äiskän kanssa kaksistaan vähän yli puol vuotta, äiskä tuli yks päivä kotiin toisen kissan kanssa. Mä olin heti ihan että jee, mut samaan aikaan oli kyl aika jännääkin. Mä menin kattoon kuka se oikein on, mut se vaan sähis mulle! Mut sitä pelotti, mä ymmärsin heti. Ja ei menny montaakaan päivää ku meistä tuli kavereita. Musta on kiva, että nyt mulla on seuraa sillonkin kun äiskä on poissa kotoota. Ja on kiva, kun on pesukaveri. Mut välillä Milla on kyl vähän rasittava, kun sillä on niin hirvee läheisyyden tarve, ja se kiehnää ihan liikaakin mun kyljessä. Mut sit vaan täytyy kävellä vähän kauemmas. Ja välillä mullakin on halipula ja sillon mä meen nukkumaan Millan viereen. Paitsi jos äiskä on tietokoneella, sillon mä meen aina nukkumaan äiskän syliin. Milla pelkää vähän ihmisiä, mutta päivä päivältä se rohkaistuu. Aluks mä vähän ihmettelin miten se nyt äiskääkin pelkää, mut kyl mä uskon että sillä on omat syynsä olla varuillaan. Ja sitäpaitsi mä tulisin mustasukkaseks, jos se kokoajan kiehnäis äiskässä, joten ihan hyvä näin. Mut yks asia on kyllä kummallista. Vaikka Milla pelkää ihmisiä, ja kaikenlaisia kovia ääniä, se ei pelkää Maailman Pelottavinta Asiaa ollenkaan. Nimittäin imuria. Kun mä vaan näenkin sen kapistuksen niin mä juoksen piiloon tuhatta ja sataa, saatika sitten ku se on päällä! Ja Milla saattaa maata ihan paikoillaan vaikka äiskä imuroi ihan sen vierestä. Hullu kamikatze-kissa, se imurihan voi minä hetkenä hyvänsä imasta sen sisuksiinsa!

Tää kertomus mun pentuajoista vähän rönsyili, mut kaipa siinä tärkeimmät tuli kumminkin. Ja lisäähän mun juttuja voitte lukea blogista, aina vaan ku mä ehdin kirjoitella sitä.

Moikkamoi!